lauantai 23. toukokuuta 2015

Seitsämäs luku 7 Manjaana.

Kun tavarat oli kauppias saanut vihdoin ja viimein koottua tiskille ja isommat oven viereen, sanoin maksavani ne heti ne kortilla. Hieman hölmönä kauppias  etsi kortinlukijan ja mutisi, yleensä ostokset menee piikkiin. Mutta minullahan olikin nyt isoja puutteita, joten oli ihan ok maksaa heti. Täällä ei vaan tuo pankki ole pienestä viivästyksestä millänkään, eli.. joustoa löytyy.
Sama se, nähty jo on että tämä kylä ei ole jäniksen selässä, paremminkin kilpikonnan.

Ohjailin taas autorehjaani takaisin sille jo  tutuksi tulleelle tielle  ja paluuaika kesti kauemmin kuin koskaan näiden kahden päivän aikana. Perillä olin vihdoinkin ja tavaroitten  purku peräkontista vei aikansa sekin. Keittiöön ja vajaan, edestakaisin raahasin. Multasäkit! Että ne kehtasikin painaa niin paljon. Naulasäkit, ne ne vasta painoikin. Tilaamani lautatavara tulee, no, manjaana. Työkaluja ripustelin järjestelmällisesti nauloihin seinälle. Siitä ne löysi heti kun tarvitsen. Ruosteiset edeltäjät heittelin huonoon vasuun. Ehkä niille jotain keksin, manjaana.

Työn keskellä huomasin vatsan murinan. Ei se ilmavaivojaan valittanut vaan apetta se vaati.
-  Koskas minä olen oikeasti syönyt? sanoin itselleni.
-  Oikeasti toissapäivänä vuokrasopimuksen tehtyäni!
-  Aikapitkä aika, alahhan antaa, sanaili vatsani nälkäänsä. -  Kipinkapin keittiöön.
 -  Okei, mennään sitten.

Kun hella tohisi jo mukavaa lämpöä, samoin uuni, rauhoituin tosissani gastromian  saloihin, keskityin  valmistamaan itselleni ensimmäistä oikeaa  ateriaa täällä,-  kotona.

Munakoisoa, paprikoita, tuoreita valkosipuleita, aah,  oliiviöljyä. Juustoa ja valkoviiniä.  Lihaksi lammasta.

Pilkoin, paloittelin, sekoittelin, ja välillä naukkailin valkkaria.

 Ja niinhän siinä kävi että kun tyhjään vatsaan naukkailin, niin luovuuteni oitis heräsi.
Kiireesti paistos uuniin, sitten minulle  pakonomainen tunne mennä työtilaan, ja  nostaa kankaat esille. Nostelin laatikoista väriputkilot ja purkit  pöydälle. Nuuhkin niiden tuoksua. Se oli jotain taivaallista.  Etsin siveltimet, kynät laatikoistaan ja asettelin  niitä lasipurkkeihin.
Nyt näytti työtilalta. Pääsin tekemään luonnoksia rauhassa, minkään häiritsemättä.

Paitsi. Myönnytykseni nykytekniikalle, se kännykkä! Se kiljahti vihaisesti ja syyttävästi. Suku ja ystävät Suomesta vaatimalla vaativat etten hautauisi sinne ihan tavoittamattomiin. Siltävaralta jos vaikka sattuisi jotakin.  Nyt ystävä kiljui kaukaa että missä olet, mitä teet?
 Pikakelaus päivien tapahtumiin ja että  nyt teen töitä.
-  Siis mitä töitä? -  Etkö sinä yhtään nauti sen maan kauneudesta.
-  Kurkistin ulos.  No näkyy vuoristoa, palanutta ruohikkoa, kivistä ja kuoppaista tietä. Ei muuta.
-  No taivas on sininen, mutta ekös se ole sellainen sielläkin?
-  Ei. Täällä sataa..
-  Tasan ei ole onnen lahjat..
- Siitä puheenollen, oletko jo Onniin  törmännyt?
-  Häh? Töihin minä tänne tulin..
- joojoo, tiedetään, mutta siellä miehet puhuu ja pussaa..täällä ne ei tee kumpaakaan.
- Lopetetaan jo. Ei mitään uutta. Palaillaan. Terveiset kaikille, moikka. Apua, ruoka palaa..


Huomaamattani aika vilahti työtä kehitellessäni kunnes keittiön suunnasta leijaili tuoksuhurmio. Siihen vastasi vatsani sellaisella hurmiolla että keittiöön oli juostava ja nopeasti.
Jos olisin unohtunut kauemmaksi ajaksi, olisi saanut  syödä palanutta paistosta. Ensi kokemus oli kuitenkin mukiin menevä ja palanut pinta oli oikestaan aika herkullinen, mielestäni?

Jospa syksyyn mennessä oppisin tutemaan hellani ja uuninikin paremmin. Kenties.

Työ ja sen jälkeen syöty  ateria alkaa raukaista niin että en mahda mitään sille että silmäluomet alkaa lupsaa puolitankoon. Mielessä  pyörii sekavasti päivän kokemusten kaleidoskooppi
sekatavarakaupan hajut, tunnelma, ihmiset. Sekavasti ajatuksiin sotkeutuu tulevan suunnitelmat, tekemättömät työt.  Hiljaisuus ympärillä, puuroutuu unen seittiin ja näin unta kaatuneesta kahvikupista.

--------------

Tämä oli pieni tutustuminen Mandariinien majataloon jota siirryn kirjoittamaan nyt kaikessa rauhassa yksityisesti. tavoitteeni on kirjoittaa jouluun saakka ja kokeilla sitten onko kukaan halukas julkaisemaan tätä.
-----------------
Annan tupa jatkuu ruokablogina edelleen kuten ennenkin, joten keittiössä tavataan!

Maireanna


lauantai 16. toukokuuta 2015

Kuudes luku / Kauppareissulla

Tien kunto oli kehnoin todellakin siitä huonommasta päästä, Aloin rauhoitella palvelija parkaani,
-  koeta kestää, heti ollaan perillä, älä hajoo, please !
 Jos ajelen näin usein kylälle, niin pian tieni on kaivautunut syvälle liejuun. Pian jäisi autorähjäni mahastaan kiinni ja siinä oltaisiin! On pakko alkaa ajatella tien kunnosustakin ihan pikimiten.
Mutta löytyisikö kylästä joutavia miehiä siihen hommaan, tuskin..
Olisikohan se sittenkään ihan pönttö homma ehdottaa kaupassa varovasti kauppiaalle, että mitä jos talkoovoimin rempattaisiin ajotietä säällisempään kuntoon? Lupautuisin oitis joukon jatkoksi minäkin. Kyllä minulla lapio kädessä pysyy, en kai muuten olisi uskaltautunut talorähjän vuokraamiseenkaan parhaimmaksi ajaksi, eli keväästä syksyyn.. Pärjäisin joillekkin miehille ihan varmasti.
Outsh. Tuli kuoppainen kohta ja en huomannut sitä. Kieli melkein meni poikki jäädessään hampaitten väliin. Hilkutinhilkutti! Onneksi kauppa tupsahti oikealta mutkan takaa, ja sain viimein parkeerattua autorahjukseni kaupan pihaan. Keräsin kassit peräkontista, ja paukautin takakannen kiinni niin että autoni niijasi siitä hyvästä. Oikaisin tärinähieronnan saaneen selkäni suoraksi ja katsahdin ympärilleni. No eipä suuruudella oltu pilattu parkkipihaakaan. Onko täällä autoja yleensä ollenkaan? Ainakin jäljistä päätellen, oli vain yhden auton jäljet omani lisäksi. Se toinen jälkien jättäjä löhötti leveälti keskellä pihaa, törkeen hieno farmari.
- Taitaa kauppias olla sittenkin hyvissä varoissa, kauppa on sittenkin  kannattava kun noin rehennellään, ajattelin vähän kademielellä. Siinä tässä minäkin liityn nyt kannattajajoukkoihin joten mitä tässä valitan. Itse olen tilanteeni valinnut. Mutta kauppias kyllä saa karvaasti erehtyä suhteeni, sillä aion olla hankala ja vaativainen asiakas. Laatua ja tuoreutta, niistä en tingi. Vaikka taloröttelöni onkin vielä röttelö...siis vielä, mutta kesän lopussa sitä ilkiää tarjotella seuraaville vuokralaisille. Paitsi, jos ostankin sen syksyllä itselleni. Hahaa...
Näitä jupistessa kävelin kaupan portaille, avasin ikkunalla varustetun oven. Se helähti, jaa, niin muistinkin edelliseltä reissultani että helähdys herätti kauppiaan siestaltaan..
 Nenäni tunnisti ensimmäisenä mausteiden sekamelskan. Hedelmälaatikoita pinottain. Tänne ne ne tulevat sieltä puutarhoilta poimitut hedelmät, nuo Ihanat keltaiset mandariinit! Jauhosäkkejä, munakennoja, ruokaöljypulloja, kanistereita. Viinipulloja puolet hyllyjen pituudesta. Täällä maitona on viini, huomaan sen. Tiskin takana ei ollutkaan ikivanhaa partaista papparaista, vaan keski ikäinen turjake. Kyllä tuon kanssa asiat hoituu, kunhan pidän tiukasti puoleni. Asiakas on aina olikeassa! Se on selevä. Muistin eiliseltä käynniltäni että kauppias osaa hommansa, mutta jos asiakas ei älyä pitää puoliaan, tavara saattaa olla pikkasen vanhaa, ei paha, mutta heti tehtävä. Joopas. Mutta minua ei sumuteta.

Oli kaupassa toinenkin asiakas.  Sivummalla oli odottaville  asiakkaille pieni pöytä, vastapäätä postin kylttiä. Palvelee kätevästi odottavaa tai postin asiakasta. Fiksusti ajateltu, pakko myöntää.  Pöydän ääressä istui varmaan kylän asukas kahvia juoden. Ikähaitaria en sen kummemmin jäänyt tsekkaamaan, vaan kävelin päättäväisen näköisenä tiskin luo.


- Hyvää päivää kauppias, kaunis päivä tänään!
- Päivää, päivää! Miten voin palvella neitiä?
- Tarvitsisin lisää yhtä sun toista, listalla on puutteita on  vähän joka sortille. Luettelin ulkomuistista pitkän litanian ryyneistä rautanauloihin sulavasti kuin asuntoesittelijä.
- Hetko hetko, pitää ollakkin isompi paperi. Meikä luuli että neiti oli vain kahvipaketin ostolla..
- Ai niin, ja se myös, onko luhlamokkaa?
- Täh? Eioo, käviskö joku muu..?
- no jos on jotain joka sa silmät auki aamuisin mutta ei sntään kurkkuun hyppää, sanoin vähän kiukkuisempana, ajatellen että kyllä täällä pitäisi jo olla Paulingin kahvit tiedossa sentään.

Latelin puutteet kauppiaalle, katselin miten hän kirjoitti niitä ruttuiseen vanhaan lomakkeen takapuolelle. Saapa nähdä, ettei vaan paperi sotkeudu roskiin kun poistun kaupasta?  Ei nääs ollut ajantasalla koko paperi.  Mutta sitten totesin mielessäni että ei se kaupanteko sillai kannata, joten tilaukset lähtenee varmasti, ehkä, varmasti. Jäin muutamiin tilauksiin tiukemmin kiinni, ne pitäisi saada heti.
- Hetiheti, kuule ei se tämä maailmakaan  ole syntynyt hetiheti. Siis neitikö oli taiteilevaa sorttimenttia kun nämä äkkihetitavarat viittaa siihen?
- No niillä on kiire, siinä kuin muillakin tavaroilla.

Kauppias alkoi liikkua kaupanhyllyjen väleissä ottaen kärryyn kaipaamiani ostoksia, samalla yritti kysellä uteliaana, miten aioin asua ja miten kauan. Eilen jäi mainitsematta missä aion asua, niinpä nyt paikan kuullessaan hän pysähtyi katsomaan pitkään..
- No jo. Oletpa ansaan itsesi lovennut. Sehän on rotankolo.
Huomasin syrjäsilmällä että kahvia juova asiakas höristi korviaan, kuppi jäi puoleen väliin ja kahvi  läikähti syliin...


Jatkuu ensi lauantaina.
 Sen jälkeen siirryn kirjoittamaan tätä yksityisesti.
 Yritän saada käsikirjoituksen  joskus julkaisukuntoon.
 Se taitaa vaatia minulta nyt kokopäivä työtä.

Joten joudutte odottelemaan..
T: Maireanna

lauantai 9. toukokuuta 2015

Viides luku ... Vanhan talon lumoissa kohti kylää.

Unen ote hämärtyy, huomaan alitajuisesti että  ajatukseni työstää tehtäväksi saatua projektia.
Mitäs lupauduin, oma syy! Mutta kylppäriremppa vaati enemmän rahaa kuin minulta nyt siihen oli sijoittaa.  Nyt sitten on pakko tehdä suurikokoinen työ johonkin uuteen hotelliaulaan. Ja niinpä Idea pyörii nyt päässä heti kun omavalvonta välttää.. nytkin se sai hahmon ja värit,  mutta hetkessä idea luo nahkansa ja  tulee uusi idea. Uudet värit. Ne tuntuivat kaatuvan päälle. 
Se idea eli ja liikkui. Kuin malli joka on valokuvaajan linssin armoilla. Tee näin, eikun näin! Tärpätin ja öljyvärin tuoksu huumaa, kaatuu päälle! Irti!  Herätin itseni paniikissa, oli pakko herätä..  ei se ole vielä valmis, ei edes aluillaan luotuna, piirrettynä hiilellä kankaalle. Ja eihän hiilijälki jää, sehän häviää. 

Vihdoin olin irti unesta, ei se tavallinen uni ollut, painajaista se oli! Tekemättömät  työt ne minua olivat  aina vaivanneet ja painostaneet ennenkin. Eikä ne painajaiset olleet jääneet kotimaahan. Johonkin matkalaukun soppeen ne olivat itsensä nytkin piilottaneet.  Tulleet mukaan.  Totaalinen herääminen pelastaa minut aina sen kynsistä, onneksi! 
 Avasin silmäni. Missä olin? Olin hämärämaassa, sillä viileys puski nurkista. Mutta ikkunasta helottava aurinko suoraan tyynylle paikallisti  että olomuotoni oli  lämpimässä maassa? Nyt vihdoinkin  aivoni oikeasti paikallisti missä olin!  Olin maassa jossa mandariinit kasvaa puissa! Olin rohkeasti eilen päättänyt elää yhden kesän karussa maassa rinteellä huonokuntoisessa talorähjässä jonka nimi oli minut sokaissut.

 Mandariinien majatalo!

 Nyt herätyksekseni  tarvitsen  viileää suihkua, lempeää kahvia ja muhevaa munakasta. Sitten vasta alan oikeasti ajatella tekemisiäni. Mitä tulikaan tehtyä?

Unelias oloni paranikin siinä sängyn viilenevässä lämmössä, kahvin aromeja maistellessani
Herään tähän päivään.

Huomasin, että nämä olisivatkin viimeiset omat kahvini,  sillä kahvi on nyt sitten finito. On sitten kauppaan lähtö tänään. Eilen tehtyyn listaan on lisättävä loput puutteista. Onkin mielenkiintoista nähdä millainen se kyläkauppa oikein  on,  sillä melkoiseksi ostoskeskukseksi  sitä  ainakin infossa kehuttiin olevan.  Saas nähdä? Ainakin posti ja apteekki oli kytketty saman tiskin taakse. Se jo vaikutti melkoiselle kauppakeskukselle. Hmh. 
Kylpyhyhuone on täällä entiseltä aikakaudelta. Hyvä ettei salamanterit kiipeilisi seinillä. Hana ja johdot ruosteisia, melkein irti seinästä. Vanna kyllä oli sivuseinustalla, mutta siihen en nouse ennenkuin olen jynssännyt sitä moneen kertaan. Ja tokko siitä tulisi kalua sittenkään. Mielessä häivähti Kotosuomen Kallion kylppäri. Tuhottoman kallis remppa, mutta olipas viimein luvassa  vimosen päälle hanat ja  poresuihkut... sitten kun palaan takaisin kotiin.

 Kotiin!

Vesi on täällä ruosteen syömää aluksi, mutta kotvan valuttuaan uskaltaudun suihkun alle ja saan sopivaa lämpöäkin vielä jolla saippua ja shamoo irtoavat valuen viemäriin.. Puhdas olo on kuitenkin pääasia, tapahtuu peseytyminen sitten missä maassa tahansa. Virkistävä vaikutus tekee tehtävänsä, en ajattele enää niin negatiivisesti odotettavissa olevasta päivästä. Hiusten kuivaus ja  kampaaminen talon seinustalla aamuauringossa tuo mieleen melkein laiskat kissanpäivät. Harjaan hiuksiani  hitaasti aamuauringossa venytellen, Lämpö veryttää kankeaa oloani, mieli alkaa iloita tulevista päivistä ja kuukausista. Ne tulevat olemaan täynnä seikkailua. Sillä sitä ne tulevat olemaan, jokapäiväistä seikkailua. Koskaan en tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Tämä maa, sen tavat, ilmasto ja ihmiset, kaikki ovat minulle täysin vieraita. Kieli on sentään tuttua, kiitos siitä opiskeluni kieliin. Niillä pärjään olin missä vaan.

Pakkaan auton takakonttiin kassini ja ajelen mutkaista, kuoppaista tien nimistä alas kylään päin.
Vähitellen taloja alkaa ilmestyä sinnetänne, pihoilla melkein hiljaista. missähän ihmiset ovat?
Tienviitoista selviää puutarhojen metsiköt ja kun tarkemmin katson, näen kumartuneita selkiä,
kurkottavia käsiä, hikeä otsaltaan pyyhkiviä ihmisiä työnsä ääressä. Näen pinoja harmaita laatikoita jotka ovat täpötäynnä  mandariineja.

Jatkuu ensi lauantaina......

lauantai 2. toukokuuta 2015

Neljäs luku / Ensimmäisiä askareita.

Hellan lämpö levisi tupaan, kosteus seinissä loittoni  ulkopintaa kohti ja  sininen savu piipusta antoi kylän asukkaille savumerkkejä  siitä, että majataloon oli  asettuttu.

Kurkotin ottamaan keittovälineitä seinältä aikamoisesta naulasta, niin suurta en ole ennen nähnytkään. Se taatusti kannattelisi vaikka minutkin. Kattiloita oli muutama, eri kokoisia ja ne olivat  saaneet kuhmuja kylkeensä, mutta ehtaa kuparia ne  näyttivät  olevan.
Valitsin keskisuuren kattilan, täytin sen kylmllä vedellä ja nostin kattilan hellalle  kuumenemaan.  
Sukelsin komeron syövereihin, se tuoksui vielä ummehtuneelle, kaikki sen sisällä oli kuin kiireessä sinne heitetty. Tyhjensin komeron sisällön kylmästi tuvan lattialle kahteen kasaan. Toiseen ladoin ne jotka menevät  komeroon ja toiseen menee poltettavat armotta. Näihin tavaroihin kun ei ole vielä ehtinyt  tunnesidettä kertyä,  silloin niistä  on helppo luopuakkin. Varoin tutkimasta syvemmin, sillä moni vempele näytti jo ikälopulle. Varmaan tavaralle löytyy jo vähän nykyaikaisempi malli.

Alkoi tehdä mieli kahvia, ja niinpä kahvipannuun vain vettä ja kun vesi alkoi kohta kiehua, lusikoin viisi mittaa tuoretta kahviauhetta pannuun. Eikä aikaakaan kun se kiehahti, kupli pieninä tuoksupalloina huumasivat tuoksuherkän nenäni...  Mikä aromi ! Nostin pannun sivuun rauhoittumaan, ja tein ensi visiittiä astiakaappiin. Kokoelma oli selvästi koottu eri lähteistä. Kirjavaa sellaista. Tuohon kokoelmaan aivan varmasti puutun myöhemmin. Sekalaiset  eriparit kuppiparit riitelivät silmissäni, en voisi katsella niitä jatkossa. Valitsin sinivalkoisen suuren meriaiheisen mukin, kaadoin siihen  mustaa tuoksuvaa kahvia, lusikoin kolme teelusikkaa sokeria ja siirryin ulos. Katselin mihin istahtaisin. Huonolta näytti. Yksi miltei lahonnut penkki nökötti sentään seinustalla. Uskaltaisiko sille istahtaa niin että se ei romahtaisi allani.

Ilta alkoi olla myöhäistä, värit taivaalla kuin akvarelleilla maalattuja haaleita sävyjä. Aurinko oli laskeutunut piirun verran alaspäin. Katse harhaili maisemassa joka uinui verkkaisena, ääninä iltalaulajien viserryskilpa. äänet olivat miltei kaikki tuttuja, mutta kuulin myös ihan uusia ääniä, enkä tuntenut niitä,- vielä. talojen pihoilta näin rauhallisesti liikehtiviä ihmisiä, kiire näytti olevan täällä vieras sana, saati toiminto. Olisihan se ihanaa jos minäkin ehtisin omaksua saman tyylin töihini. Mutta valmistuisiko syksyyn mennessä aikomani työt? Vai olisiko niitäkin karsittava?
Olin saanut yhden suuren tilauksen joka pitäisi saada valmiiksi syyskuuhun mennessä. Se oli suuri haaste, suurin työtilaus minulle koskaan.

Näitä pohdin, ilta alkoi hämärtää oikeasti. Tuvassa tarvitsi jo sytyttää kynttilät, sillä ainoa valonlähde oli katossa keskellä pieni sähkövalo. Heti huomenna on soitettava sähkömieshelle että tulisi laittamaan kattoon  tarpeeksi suuri lamppu.
Niinpä lakaisin hämärässä tuvanlattian suuremmista roskista, kannoin vuodevaatteet ulos narulle, möyhensin tyynyjä ja vein nekin raikkaaseen ulkoilmaan äsken istumalleni penkille.
Alkoi väsyttää päivän kaikki toimet, ne verotti fyysisesti kuntoani. Vaikka en olekkaan huonokuntoinen, niin kaiken tänään tehdyt kokemukset ja päätökset uuvuttivat. Varmaan osasyynä lienee vielä paahtavalla helteelläkin joka viilenee vasta kun aurinko painuu taivaanrannan alapuolelle..
Kannoin vuodevaatteet sisälle, petasin sänkyyn aluslakanan tiukalle paketille ja aion nukkua pelkällä pussilakanalla peittonani. Ja kun hetken vielä tuijottelin ikkunasta avautuvaa  maisemaa
olin valmis peiton alle. Eikä Unijukka ollutkaan kaukana, sillä nukahdin hetkessä..

Jatkuu...